Syyskuu alkoi ja lämmintä säätä riittää. Pajassa on nautittu tekemisestä jo muutaman kerran.
Hei!
Kirjoitan blogiimme nyt ensimmäistä kertaa. Ja vielä puheenjohtajana. Näin ollen minulla on hieman suorituspaineita. Mietin kovasti, mistä aloittaisin viestintäaktiivisuuteni ja tulin siihen tulokseen, että voisin kertoa omasta itsestäni, sehän on aina hyvä, etenkin, jos tekee jotakin aivan ensimmäistä kertaa. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole itsekäs omaelämäkerta, vaan pieni kertomus suhteestani Paraisten kulttuuriyhdistykseen.
Sain ensikosketukseni ParKuun 90-luvulla, kun odotin äitiä kotiin kokouksista. Kokoukset olivat mielestäni tylsä asia. Vähitellen aloin kuitenkin ymmärtää, mistä kokouksissa oli kysymys ja kiinnostua aiheesta. Kulttuuriyhdistys, sehän kuulostaa hienolta. Aloin luoda kuvaa tulevaisuudestani ja päätin, että isona minusta tulee kulttuuritantta. Osallistuin toimintaan, enemmän tai vähemmän aktiivisesti, enemmän tai vähemmän äitini siivellä. Kokoukset eivät tuntuneet enää tylsältä asialta, vaan pikemminkin kiinnostavalta mahdollisuudelta. Äiti, saanhan tulla mukaan.
Sain tulla mukaan. Oikeammin soluttauduin mukaan, olinhan ollut pianistina jo useissa Paraisten kulttuuriyhdistyksen näyttelyiden avajaisissa. Nyt sain kuitenkin olla vielä enemmän mukana, sain osallistua suunnittelutyöhön, vaikuttaa uuden vuoden (2010) toimintasuunnitelmaan, sain järjestää ihanan, kesäisen musiikkielämyspajan lapsille ja sain järjestää ajatuksia herättävän, kuulokulmia pohdiskelevan musiikkielämyspajan aikuisille. Ennen muuta sain olla mukana järjestämässä ParKun 30-vuotisjuhlaa, joka viimeistään osoitti yhdistyksemme historiallisuuden ja loistokkuuden!
Opiskelen musiikkitiedettä ja työskentelen yksityisenä pianonsoitonopettajana, sijaistan peruskoulussa ja lukiossa, sekä työskentelen osa-aikaisena kouluavustajana. Tämä kaikki saa minut ajattelemaan suhdettani Paraisten kulttuuriyhdistykseen. Kirjoitan tällä hetkellä kandidaatin tutkielmaa aiheesta amatööriys. Miksi kerron tämän? Siksi, että yhdistyksemme osoittaa aiheeni tärkeyden joka kerta, kun kokoonnumme kokoustamaan tai istumaan iltaa. Suunnittelemme pajoja, joita vetävät amatöörit, ja joihin osallistuvat amatöörit. Kyse on siis yhdessä tekemisestä, ei virtuoosisista taidonnäytteistä.
Amatööriys. Urheilija on amatööri, jos hän ei saa tekemisestään palkkaa. Taiteesta ja kultturista puhuttaessa amatööriys on kuitenkin vaikeampi aihe. Amatööriyttä ei voi mitata palkkakuitteja selaamalla, eikä taitoa arvioimalla, ei edes kalenterimerkintöjä läpikäymällä. Ainoa määritelmä, jota voidaan pitää järkevänä, pohjaa kielitieteeseen; amatööriys on rakkautta lajiin.
Sitä ParKu on minulle. Se ei siis ole kiinnostava mahdollisuus vain siksi, että kokoukset ovat hauskempia kuin 90-luvulla, tai siksi, että siinä on sana kulttuuri. ParKun perinteikäs tunnuslause on "hyvä ParKu kauas kuuluu". Allekirjoitan tämän. Olemme amatöörejä, mutta me haluamme tehdä vaikka mitä ja yhdessä meillä on siihen mahdollisuus.
Olen vieläkin aika pieni. Mutta kokoukset ovat kivoja ja toisinaan, joinakin loistokkaimpina päivinä minusta jopa tuntuu, että olen pikkuisen kulttuuritantta. Ja se on tietenkin teidän ansiotanne. Kiitos kaikille teille kulttuuritantoille, jotka olette suoneet minulle tämän suuren kunnian. Kiitos siitä, etteivät kokoukset ole enää tylsiä.
Ei mulla muuta. J
Loistokasta kevättä,
Maikki
Mehuvärjäysten lisäksi kädentaitokerhossa on vilissyt monenlaisia eläinystäviä: 
